2. Menneen ajan verbimuotojen muodostus aktiivissa muodossa

”Kun jokainen aikamuoto sisältää tempustunnuksen (tai asianomaiselle tempukselle luonteenomaisena pidettävän tempustunnuksettomuuden) lisäksi myös modustunnuksen (tai asianomaiselle modukselle luonteenomaisena pidettävän modustunnuksettomuuden), aikamuodot kuuluvat samalla toiseenkin muotoluokkaan paitsi johonkin tempukseen, nimittäin eri tapaluokkiin eli moduksiin.” (Pentti, Aarni 1963: 472.)

Modukset ovat modaalista merkitystä ilmaisevat tapamuotojen sarjat, jotka esiintyvät vain finiittisissä verbinmuodoissa. Moduksien kautta ilmaistaan eräitä seikkoja, jotka näyttävät sellaisen tekemisen laatua, kuten esimerkiksi ehdonalaisuutta, mahdollisuutta (Pentti, Aarni 1963: 214). Karlsson kirjoittaa, että ”moduksilla tarkoitetaan niitä verbien päätteitä, jotka ilmaisevat puhujan tavan esittää verbin ilmaisema tekeminen.” (Karlsson, Fred 1982: 160.) Modusjärjestelmän ydin käsittää sillä lailla indikatiivi, potentiaali, konditionaali ja imperatiivi.

Päätetön indikatiivi on siis yleisin modus, jolla on kaikki tempukset, ja joka esittää verbin tekemisen sellaisenaan, eli kuten Hakulinen väittää (2004:1590 параграф), indikatiivissa oleva väite näyttää asiantilaa toteutuvana. Indikatiivimuotoinen lausuma erotetaan sillä, että se osoittaa ei tekemisen välttämattömyyttä, vaan tekemisen varmuutta tai velvoitetta. Hakulisen esittämän tutkielman mukaan evidentiaalisuuden asteitä on ilmaistavissa indikatiivin menneen ajan tempusvaihtoehdoin kautta: ”imperfekti ilmaisee ensi käden tietoa, perfekti päättelyä ja pluskvamperfekti myös toisen käden tietoa. Varma tieto, kuulopuhe ja päätelmä voidaan siis tarvittaessa erottaa toisistaan tempuksilla.” (tms. 1590 параграф.)

Konditionaalilla on vain kaksi aikamuotoa: preesens ja perfekti. Sen tunnus on –isi-. Useimmiten konditionaali esiintyy jos-lauseen yhteydessä, koska se ilmaisee tekemisen mahdollisuutta. Asiantila konditionaalin lauseessa tarkastellaan ei todenmukaisena, vaan jonkun tahdosta riippuvana.

Imperatiiviksi sanotaan käskytapa, koska se ilmoittaa tekemisen jonkun toivomuksena.

Potentiaali sen sijaan ilmaisee tekemisen mahdollisena tai ajateltavissa olevana. Potentiaalin tunnus on –ne–.

Johtuessa siitä, että tutkielmamme aiheena on nimenomaan menneen ajan verbimuotojen käyttö, on tarkoituksenmukaista jäättää nyt preesensin käsittämättä ja siirtyä menneen aikamuotoihin ja niiden muodostukseen ja käyttöön.

2.1. Imperfekti

Imperfektin vartalo kostuu preesensin vartalosta, johon liittyy imperfektin tunnus –i.

Imperfektiä ei ole muissa moduksissa kuin indikatiivissa. Aktiivin indikatiivin imperfektin muodostus riippuu äänevaihteluista, jotka kuuluvat sekä vokaali että konsonanttimuutossääntöihin:

1. Jos yksitavuisessa preesensin vartalossa on vanha pitkä vokaali, niin imperfektissa pitkästä vokaalista syntyy diftongi: saa – sai, luo – loi, tuo – toi, juo – joi, vie –vei, , myy – myi, jää – jäi, lyö – löi, myö – möi, syö –söi.

2. Jos preesensissä oleva verbin vartalo päättyy lyhyeen –o:hon tai konsonantin edeltämään, -u:hun tai y:hyn, niin imperatiivin vartalo on –oi, -ui, -yi-loppulinen: aiko – aikoi, ano – anoi, halko – halkoi, hiero – hieroi, hiko – hioin, katso – katsoi, kieto – kietoi, leivo – leivoi, palvo – palvoi, rikko, rikkoi, toivo – toivoi, ampu – ampui, hautu – hautui, ilku – ilkui, johtu – johtui, kitu – kitui, kostu – kostui, kuulu – kuului, luopu – luopui, maistu- maistui, murtu – murtui, osu – osui, paatu – paatui, paistu – paistuu, saastu – saastui, tottu – tottui, tuntu – tuntui, vaipu – vaipui, jäähty – jäähtyi, hyyty – hyytyi, sytty – syttyi, syöpy – syöpyi, ärjy – ärjyi. Toisin sanoen imperfektin tunnus liittyy sanavartaloon mitään äänemuutoksia aiheuttamatta.

Jos kaksitavuisen verbin vartalon ensi tavussa on a ja tämä vartalo päättyy lyhyeen a:han, niin muodostuu diftongi –oi: haasta – haastoi, jauha – jauhoi, kaatta – kaattoi, kaihta – kaihtoi, kalpaa – kalpoi, laula – lauloi, mata – maatoi, mahta – mahtoi, paina – painoi, raata – raatoi, raasta – raastoi, saatta – saattoi, vaihta – vaihtoi.

3. Jos verbin vartalon päättyy –ä:hän tai –e:hen, niin imperfektissa –ä tai –e katoavat: luke –luki, näke – näki, hake –haki, teke – teki, tuke – tuli, etene – eteni, halpene – halpeni, kykene – kykeni, laajene – laajeni, pitene – piteni, rohkene – rohkeni, pane – pani, mene – meni, ole – olin, kuole – kuoli, kuule – kuuli, kokeile – kokeili, piekse – pieksi, juokse – juoksi, pese – pesi, häpäise – häpäisi, oikaise – oikaisi, sokaise – sokaisi, ansaitse – ansaitsi, hallitse – hallitsi, kyyditse – kyyditsi, lukitse – lukitsi, elää – eli, entä – ensi, estä – esti, hiihtä – hiihti, hiiltä – hiilti, intä – inti, keittä – keitti, näyttä – näytti, pettä – petti, pitä – piti, sietä – sieti, säästä – sääst, vetä - veti. Tähän ryhmään kuuluu myöskin -si:ksi muuttuva -ti:n tapaus: lentä – lensi, lientä – liensi, löytä – löysi, piirtä – piirsi, pyytä – pyysi, työntä – työnsi, vääntä – väänsi (Penttila, Aarni 1963: 229).

4. Jos verbin vartalo on vähintään kolmitavuinen ja se päättyy lyhyeen a:han tai ä:hän, niin mainittu loppu –a tai ä katoaa: armahta – armahti, huudanta – huudahti, naurahta –naurahti, yskähtä – yskähti, oivailta – oivailsi, sovelta – sovelsi, sukelta – sukelsi, säveltä – sävelsi, asenta – asensi, heikentä – heikensi, jäsentä – jäsensi, komenta – komensi, hoiperta – hoipersi, myllertä- myllersi, aivaista – aivaisti, innosta – innosti, kalasta – kalasti, paljasta – paljasti, tunnusta – tunnusti, ylistä – ylisti, alitta – alitti, ehdotta – ehdotti, eksyttä – eksytti, horjutta – horjutti, kannatta – kannatti, lähettä – lähetti, odotta – odotti, selittä – selitti, vakuutta – vakuutti, yllyttä – yllytti. Tässä ryhmässä tulee esiin -si:ksi muutanut –ti. -Si:ksi ei kuitenkaan muuttuu -hti eikä -sti äänneyhtymät eikä myöskään sellaiset -ti loput, joissa -t on heikon asteen -t (mts. 229).

5. Jos kaksitavuinen tai kolmitavuinen verbin vokaalivartalo päättyy pitkään vokaaliin tai a/ä – loppuiseen vokaaliyhtymään (ea, eä, ia, iä, oa, ua, yä), verbin vartalo imperfektissä päättyy ääneyhtymään – si: makaa – makasi, hakkaa – hakkasi, lupaa – lupasi, salaa – salasi, tiukkaa – tiukkasi, halua – halusi, kapua – kapusi, katoa – katosi, hajoa – hajosi, herkeä – herkesi, repeä – repesin, herää – heräsi, hyppää – hyppäsi, mölyä – mölysi, hälyä – hälysi, heltiä – heltisi, solmia – solmisi.

6. Jos verbin vartalon lopussa on -t, se muuttuu imperfektin tunnuksen edessä s:ksi: löytä – löysi, päätä – pääsi, pyytä – pyysi, huutaa – huusi. Samoin tapahtuu etenkin silloin, kun –t on kanden vokaalin taikka l:n, n:n tai r:n jäljessä: puhalta – puhalsi, kiertä – kiersi, kääntä – käänsi, komenta – komensi, paranta – paransi, kumarta – kumarsi. Ei kaikissa verbeissa, joissa t:n edellä on pitkä vokaali, tapahtuu sellaista vaihtelua, osa verbeistä pystyy imperfektissä t:llisiä: jouta – jouti, säätä – sääti, sietä – sieti, hoita – hoiti (Hakulinen, Auli 2004: 140).

7. Jos kaksi- tai useampitavuisessa verbin vartalossa on loppu –i preesensissa, niin preesensin ja imperfektin vartalot ovat samanlaiset. Koska vartalot ovat samankaltaiset, on vaikeaa ymmärtää ilman kontekstia mitä tempusta verbi ilmaistaa – imperfektiä, tai preesensiä: uin, opitte, hankin, etsimme, keksin, kuiskin, kuokin, kärsin, käärin, laadimme, marssin, ongitte, painivat, paiskimme, poimitte, pyimme, revit, solmit, tuudin, vaadimme, vaanivat, vahdimme, haravoin, naamioivat, otsikoin, panikoimme, palmikoivat, tupakoitte, haaveksit, halveksimme, huolehtivat, oleksivat ja moni muu. (Ikola, Osmo 1986: 59).

Tunnuksen konsonantti voi vaihtua assimilaation mukaan. Jos II. partisiippia muodostava infinitiivin vartalo päättyy konsonanttiin, a) joka on –l, -r, -s, partisiipin –n muuttuu samaksi kuin konsonantti: purra – purrut, juoksua – juossut, b) joka on –t. Tämä –t muuttuu n:ksi: tavata – tavannut, halata – halannut.

Verbi käydä on tunnettu sen poikkeuksellisesta imperfektinmuodosta. Imperfektissa se muuttuu taivutusverbiksi kävi.

Kieltomuoto koostuu taipuvasta kieltosanasta ja pääverbin aktiivin II. partisiipista, jonka tunnus on –nut tai -nyt. Yksiköllisessä nominatiivissa oleva kieltomuoto: en kirjoittanut, et kirjoittanut, ei kirjoittanut. Monikolisessa nominatiivissa oleva kieltomuoto: emme kirjoittaneet, ette kirjoittaneet, eivät kirjoittaneet.

Perfekti

Perfektin apuverbi taipuu kaikissa persoonissa sekä myönteisenä että kielteisenä. Imperfektiin verrattuna liittotempuksiin kuuluvalla perfektillä on kaikki neljä modusvaihtoehtoa: indikatiivi (on tutkinut), konditionaali (olisi tutkinut), potentiaali (lienee tutkinut) ja imperatiivi (olkoon tutkinut). Aktiivin indikatiivin perfektin liittomuoto muodostuu persoonassa taivutetusta olla-verbilla, jota seuraa aktiivin II. partisiippi yksikön tai monikon nominatiivissa, riippuen subjektin luvusta. Partisiipin pääte on –nut/nyt. Vert. (mina) olen kertonut, (sinä) olet lukenut, (hän) on nukunut, (te) olette työskentellyt.

Perfektin partisiipin taivutusvartalo muodostuu vaihtamalla –nut/nyt –nee:ksi, esim. sanonut: sanonee, ja päätteet liittyvät tähän taivutettuun vartaloon. Monikon persoonien perfektimuodot ovat seuraavankaltaisia: (me) olemme nauraneet, (he) ovat vartioineet (te) olette työskentelleet.

Perfekti voi esiintyä myös konditionaalissa, jolloin pääte –isi- liittyy olla-verbiin. Seuraavassa on esimmerkkejä perfektimuodostuksen käytöstä konditionaalissa: olisin ottanut, olisimme tavanneet, olisit nukkunut. Kieltomuodon osina ovat olla-verbin konditionaalin preesensin kieltomuoto ja pääverbin aktiivin toinen partisiippi: emme olisi tulleet, ei olisi näyttänyt, et olisi jäänyt.

Potentiaalissa esiintyvä perfektin verbimuoto muodostuu olla-verbin poikkeuksellisella vartalolla liene-, johon vielä liittyy persoonapääte, ja aktiivin II. partisiipilla: he lienevät hankkineet, hän lienee käynyt, me lienemme rentoutuneet. Perfektin potentiaalin kieltomuodon esimmerkit: he eivät liene ymmärtäneet, minä en liene tehnyt, hän ei liene sanonut.

Imperatiivissa perfekti käytetään vain yksikön ja monikon kolmanneen persoonan muoto. Sen osina ovat olla-verbin imperatiivin preesensin muoto ja pääverbin aktiivin II. partisiippi yksikössä tai monikossa: olkoon nähnyt, olkoot hakeneet. Kieltosanat ovat siten älköön (yks. 3. pers.), ja älkööt (mon. 3. pers.): älköön olko muistuttanut, älkööt olko katsoneet.

Myönteinen indikatiivin perf.	Myönteinen konditionaalin perf.	Myönteinen potentiaalin perf.	Myönteinen imperatiivin perf.
Yksikön muoto I. pers. Olen kertonut II. pers. Olet kertonut III. pers. On kertonut	Olisin kertonut Olisit kertonut On kertonut	Lienen kertonut Lienet kertonut Lienee kertonut	III. pers. Olkoon kertonut
Monikon muoto I. pers. Olemme kertoneet II. pers. Olette kertoneet III. pers. Ovat kertoneet	I. pers. Olisimme kertoneet II. pers. Olisitte kertoneet III. pers. Olisivät kertoneet	I. pers. Lienemme kertoneet II. pers. Lienette kertoneet III. pers. Lienevät kertoneet	III. pers. Olkoot kertoneet
Kielteinen indikatiivin perf.	Kielteinen konditionaalin perf.	Kielteinen potentiaalin perf.	Kielteinen imperatiivin perf.
Yksikön muoto I. pers. En ole kertonut II. pers. Et ole kertonut III. pers. Ei ole kertonut	En olisi kertonut Et olisi kertonut Ei olisi kertonut	En liene kertonut Et liene kertonut Ei liene kertonut	III. pers. Älköön olko kertonut
Monikon muoto I. pers. Olemme kertoneet II. pers. Olette kertoneet III. pers. Ovat kertoneet	I. pers. Olisimme kertoneet II. pers. Olisitte kertoneet III. pers. Olisivät kertoneet	I. pers. Emme liene kertoneet II. pers. Ette liene kertoneet III. pers. Eivät liene kertoneet	III. pers. Älkoot olko kertoneet